Talousantropologiaa 1800 – 2024 – Codex Ipsum Podcast #5

The Codex Ipsum Podcast episode #5 has been released, and is up on Youtube. Please note that the language of this episode is Finnish.

If the embedded player does not work for you, use the following link: https://www.youtube.com/watch?v=IyEa-0i73bw

Description

Antropologia tarkastelee ihmislajille ominaisia piirteitä sekä näiden piirteiden keskeistä vuorovaikutteisuutta, ja talousantropologia tarkastelee tuotannon ja hyvinvoinnin jakautumista yhteiskunnallisella, ns. makrotasolla.

Talousantropologian tarkastelu sallii meidän saavan tietoa yhteiskunnan uhista ja mahdollisuuksista, sekä kertoo miten politiikka ja talous ovat kietoutuneet erottamattomasti yhteen ja kuinka taloudelliset tekijät ovat muodostuneet eksistentiaalisiksi uhiksi ihmisten hyvinvoinnille. Tämä Codex Ipsum -podcastin jakso tarkastelee talousantropologiaa suomalaisesta ja länsimaalaisesta näkökulmasta aikavälillä 1800 – 2024 jKr.

Please see the Youtube page for links to sources and material under copyright and more.

codexipsum.com post image credit: revac film’s&photography @ Pexels

Podcast transcript

Antropologia. Mitä se on? Sanan merkitys ole niin monimutkainen kuin miltä se yht’äkkiä kuulostaa. Antropologia tarkastelee ihmislajille ominaisia piirteitä sekä näiden piirteiden keskeistä vuorovaikutteisuutta. Antropologia tulee kyseeseen kun tarkastellaan ihmisten toimintaa erinäisinä kokonaisuuksina. Tässä podcastissa on kyse enemmän talousantropologiasta kuin muista antropologian lajeista, ja kun puhutaan talousantropologiasta, tarkastellaan käytännössä tuotannon ja hyvinvoinnin jakautumista yhteiskunnallisella tasolla. Niin, oikein hyvää päivää sinulle, arvon kuuntelija, tässä Codex Ipsum -podcastin jaksossa on teille tarjolla systeemiajattelutason viisastelua. Talousantropologiaa voi lähestyä paljon useammalla tavalla kuin tässä jaksossa on tarkasteltu, esimerkiksi yhdistykset ja voittoa tavoittelematon toiminta ovat myös osa talousantropologiaa, mutta tämä on podcast-jakso, ei talousantropologian oppikirja, joten koitetaan rajata vähän aihetta.

Asiaan. Lähestytään laajempia konsepteja käytännön esimerkin kautta. Mäpä kerron teille tarinan. Oon tässä kohtuullisen pitkällä aikavälillä ollut rekrytointitoimistojen kanssa tekemisissä työnhakijan toimessa, ja mua on hiukan kummaksuttanut kokemukseni siitä, miten henkilöstöpalveluiden ja yritysten toiminta on kaikkinensa ollut jonkinlainen sekoitus kykenemättömyyttä ja apatiaa ratkaista työntekijän ja työpaikan kohtaanto. Olen kuullut myös muualta monia samanlaisia tarinoita, esimerkiksi lähipiirissäni on eräs erittäin kokenut päivittäistavara- ja elintarvikekauppaa tehnyt henkilö, eikä hänenkään ollessa rekrytointitoimiston listoilla koskaan otettu häneen edes yhteyttä.

Näiden havaintojen innoittamana aloin tekemään pientä selvitystyötä, kysyen että onko kyseessä ainoastaan työpaikan syntymisen epäonnistumisen yksittäistapauksia vai onko taustalla jonkinlainen systemaattinen ilmiö. Ei tarvinnut kauaa etsiä kunnes sain käsiini tiedon että kaksi kolmasosaa yli viisi henkilöä työllistävistä yrityksistä kokee työvoiman hankkimisessa hankaluuksia. Siis 67 prosentille näistä yrityksistä työvoiman hankkiminen on hankalaa. Kaksi kolmasosaa kuulostaa aika suurelta osuudelta yrityksistä, ja eikö työvoiman hankkiminen ole henkilöstöpalveluiden työtä? Miksi työvoiman hankkiminen ei sitten henkilöstöpalveluilta onnistu? Eivätkö henkilöstöpalvelut saa työnvälityksestä rahaa? No, nämä ovat tietyllä tasolla kompakysymyksiä, nimittäin jos rekrytointitoimistot tekisivät työnsä kaikki työ olisi jo välitetty, ja tällöin rekrytointitoimistot joutuisivat lopettamaan liiketoimintansa. Tämä havainto työvoiman hankkimisen hankaluudesta saa mielenkiintoisia vivahteita kun meillä on yhtäaikaisesti olemassa uutisotsikkoja, jotka kertovat työpaikkailmoituksiin tulevan satoja, jopa nelinumeroisia määriä työhakemuksia. Ei tarvitse olla nero tajutakseen, että kun meillä yhtä aikaa kertomuksia työntekijöiden hankkimisen hankaluudesta ja satapäisistä hakijamääristä, tästä on helposti muodostettavissa narratiivi dysfunktionaalisesta työn ja työntekijän kohtaannon järjestelmästä.

Tämän narratiivin rakentaminen pitäisi aloittaa jostain. Lähdetään pohtimalla mikä on henkilöstöpalveluiden liiketoiminnan luonne ja miten henkilöstöpalvelut varmistavat liiketoimintansa jatkuvuuden. Lähes poikkeuksetta henkilöstöpalvelutoimistot ovat osakeyhtiöitä, joka tarkoittaa sitä että suurinta päätäntävaltaa käyttää hallituksen jälkeen toimitusjohtaja. Jos et ole vielä miettinyt asiaa sen tarkemmin, niin toimitusjohtajan tehtävä on varmistaa yhtiön hallituksen päätösten toteutuminen, joka melko poikkeuksetta on liiketoiminnan jatkuvuus ja kasvu. Käytännössä toimitusjohtajan duuni on varmistaa että kun osakeyhtiöllä on resurssimäärä X, tämä resurssimäärä kasvaa tarkastelujaksosta toiseen, oli sitten kyse rahasta, henkilöstöstä tai muusta. Näin ollen taantuminen ja resurssien hupeneminen tarkoittaa tehtävässä epäonnistumista. Ja epäonnistumisella on toimitusjohtajalle varsin ikäviä, stressiä aiheuttavia seuraamuksia, ja ihmisluontonsa vuoksi on johdonmukaista että toimitusjohtajat pyrkivät välttämään epäonnistumisen kaltaisia stressinaiheuttajia.

No, mitä sitten? Henkilöstöpalveluiden toimitusjohtajilla on tämmönen aika kimurantti tilanne edessään. Tähän lyön pöytään erään hyvin tunnetun tilaston, nimittäin Suomen väestön ikäjakauman, joka tuttavallisemmin tunnettiin ennen väestöpyramidina. Nykyään tämä väestöjakauma muistuttaa enemmänkin kapenevaa väestöpötkylää. Suomen väestörakenteen muutos on jokseenkin huolestuttava tilanne henkilöstöpalvelutoimistoille, sillä tulevaisuudessa väki vähenee ja samoin vähenee myös työpaikkojen ja välitettävän työn määrä. Eikä siinä vielä kaikki, vaan keinoälyn mahdollistama tietotyön laajentuva automaatio tulee poistamaan jatkuvasti suuremman määrän tietotyön työpaikkoja. Jotta liiketoiminta voi jatkua ja kasvaa on oltava vapaita resursseja joita hyödyntää, ja resurssien hiipuminen tarkoittanee liiketoiminnan supistumista. Lisäämällä työnvälityksen tehokkuutta ainoastaan kiihdytetään vapaiden hyödynnettävien henkilöstöresurssien hiipumista kun resurssien määrä ympäristössä hupenee jo muutenkin.

Jotta tästä todetusta työpaikkojen katoamisen kehityssuunnasta voidaan silti repiä irti kasvua on käytettävä erinäisiä mielikuvituksellisia operatiivisia keinoja. Voidaan esimerkiksi kasvattaa palveluiden hintaa. Tällöin saat eurolla vähemmän palveluita. Toinen toimitusjohtajia houkutteleva ratkaisu on keksiä kaikennäköisiä silmänkääntötemppuja, joilla on rekrytoinnin, työnvälityöksen, kanssa aina vaan vähemmän ja vähemmän tekemistä. Miettiessäsi tällaisia silmänkääntötemppuja luo mielessäsi mielikuva siitä, että makselet kiltisti siitä että paperikasaa siirretään yhdeltä pöydältä toiselle ja seuraavana päivänä tuo kasa siirtyy takaisin, eli ostat suurempaa volyymia turhasta ja maksat tehottomuudesta. Tällaisia silmänkääntötemppuja voi sitten viestinnässä kutsua esimerkiksi “uusien mahdollisuuksien löytämiseksi”, “arvon luomiseksi” ja “operatiivisiksi muutoksiksi”.

Tällainen silmänkääntötemppu voi käytännössä tarkoittaa vaikkapa sitä, että henkilöstöpalvelun asiakkaana ruuvaatte “yhdessä mielin” rekrytoinnin valintakriteerit niin tiukalle että sopivien kandidaattien määrä reilusti alittaa tarpeen. Tarve työnvälitykselle jää edelleen leijumaan ilmaan, jonka meille osoittaa myös aiempi toteamus yritysten työvoiman hankkimisen hankaluuksista, ja nämä avoimet tarpeet jäävät henkilöstöpalveluiden uudelleen hyväksikäytettäviksi resursseiksi ja ratkaisemattomiksi jännitteiksi. Ei tosiaan yllätä jos henkilöstöpalveluiden tietoinen strategia olisikin pyrkiä ylläpitämään riittävää määrää avoimia työpaikkoja ja pitämään ihmisiä ilman töitä, nimittäin etäisyys tarjonnan ja kysynnän välillä luo jännitteitä, ja mitä suurempia nämä jänniteet ovat, sitä enemmän niistä on louhittavissa arvoa. Henkilöstöpalvelut myös tarjoavat apua henkilöstön karsimiseen, joka on tietenkin nerokas veto sillä tämä tuottaa työttömyyteen liittyviä jännitteitä ja tuo markkinoille vapaita työvoimaresursseja henkilöstöpalveluiden kaupattaviksi.

No, on muitakin esimerkkejä silmänkääntötempuista. Kuten vaikkapa se, että osaa ilmoitetuista työpaikoista ei ole edes olemassa. Tällaiset ilmoitukset kuvitteellisista työpaikoista ovat olemassa ainoastaan kerätäkseen profilointitietoa hakijoista sekä luodakseen kulissin siitä, että yritys on kasvamassa ja on hyvä sijoitus- ja rahoituskohde. Näistä valetyöpaikoista kertoo muun muassa Helsingin Sanomat sekä kollegani Joshua liittämieni linkkien takana. On tosi kiva että ollaan saatu tällaisten olemattomien työpaikkojen ilmoittaminen tänne Suomeenkin, nimittäin näin on käynyt myös omalla kohdallani. Silloin tällöin paikkoja hakiessani itselleni on kerrottu että muiden hakijoiden kanssa on edetty rekrytointiprosessissa, kun tämän jälkeen työpaikkoja on ilmoitettu kerta toisensa jälkeen uudelleen. Tosiasiassa siis rekrytointiprosessissa ei oltu edetty ja itselleni on puhtaasti valehdeltu, ja näiden palveluiden ostajalla oli tietysti koko ajan piikki auki. Omalla kohdallani kyseessä ei aina ollut edes erityisasiantuntijan työ, vaan eräässä esimerkissä kyseessä oli määräaikainen datansyöttöapinan homma, johon soveltuu jopa datanomi. Datanomi muuten satun olemaan itsekin.

Yleisesti ottaen työnhakijoita käytetään erittäin härskisti hyväkseen. Parhaimmillaan hakija saa tehdä satoja tunteja töitä erinäisten työhakemusten ja muun tauhkan myötä, ja on nyt vaan ilmeisesti hyväksyttävää että nämä sadat tunnit haihtuvat tuuleen eikä niillä tuoteta mitään hyödyllistä. Tai siis eivät haihdu tuuleen, vaan seteleiksi henkilöstöfirmojen taskuun. Suomessakin tehdään vuosittain lukematon määrä tunteja työtä työnhaun eteen, jotka olisi voitu laittaa johonkin hyödylliseen ja tuottavaan. Mutta ei laitettu. Hauskana huomiona, koska työnhakijalla ei ole virallista työ- tai muutakaan suhdetta rekrytointifirmaan, voivat henkilöstöpalvelut käyttää työnhakijoita hyväkseen oikeastaan niin pitkälle kuin työnhakijat ovat valmiita taipumaan. Henkilöstöpalveluilla ei ole omistajuussuhdetta työnhakijaan, mutta ne omistavat työnhakijan tuottaman panoksen.

Joku voisi väittää että henkilöstöpalveluiden palettiin ei kuulu pelkästään työnvälitys, vaan on heillä muitakin palveluita, muun muassa työhyvinvoinnin kehittäminen. Ongelma on, että tässä asiassa ei ole onnistuttu oikeastaan lainkaan, ja tätä väitettä tukeakseni linkitän tähän podcastin yhteyteen Työterveyslaitoksen toteuttaman Miten voit? -työhyvinvointikyselyn tulokset. Tuloksista on havaittavissa että yli puolet työntekijöistä kärsii vakavasta työuupumuksesta ja joka neljännes matalasta työtyytyväisyydestä. Vakava uupumus ja matala työtyytyväisyys ovat erittäin merkittäviä riskejä työntekijän työpaikasta luopumiselle, puhumattakaan uupumisen aiheuttamista materiaalisista ja inhimillisistä kustannuksista ja riskeistä esimerkiksi tapaturmien muodossa. On kysyttävä että miten ihmisten hyvinvoinnista huolehtimisessa on epäonnistuttu näin monumentaalisesti, ja on ällistyttävää että asiasta ei ole suurempaa yhteiskunnallista keskustelua. Palaan tähän työpahoinvointiin myöhemmin uudelleen.

No, selvä. Henkilöstöpalveluiden tuottajat eivät ole mitään hyväntekeväisyysjärjestöjä, vaan yhtiöiden tehtävä on tehdä mahdollisimman paljon tuottoa omistajilleen. Mitä sitten? No, kelluessaan tyhjiössä asioilla ei olisi merkitystä, mutta tällä hyväksikäytöllä ja työnhakijan ja työpaikan kohtaannon epätehokkuudella on yhteiskunnallisia seuraamuksia. Työpaikkojen syntymisen heikentyminen johtaa negatiiviseen yhteiskunnalliseen kehitykseen. Työllistyminen ja elämän vakautuminen on oleellisessa osassa vakaiden kotitalouksien ja populaation kehitystä. Mikäli henkilöstöpalvelutuottajat asettavat tavoitteekseen työpaikkojen syntymisen heikentämisen saavuttaakseen liiketoiminnan kasvua, on kyseessä nopeiden voittojen tavoittelu aikaansaaden yhteiskunnallisia tappioita. Toimeentulon kasvava epävakaus johtaa pienempään määrään syntyviä perheitä, joka johtaa väestörakenteen kaventumiseen ja lopulta väestön kaventuessa työpaikkojen katoamiseen. Työnvälityksessä epäonnistuminen on siis pitkäjänteistä henkilöstöpalveluiden oman oksan sahaamista.

Nyt kun päästiin yhteiskunnallisen tason päätelmiin, tässäpä sulle eräs hauska ajatusleikki. On eräs henkilöstöpalveluihin limittyvä ammattikunta nimeltään headhunterit, nykypäivänä myöskin niin kutsutut talentin etsijät. Tätä ajatusleikkiä varten sinun, arvon kuuntelija, työpanostasi on hieman abstraktoitava. Olitpa sitten sairaanhoitaja, insinööri tai hyllytät lähikaupassa, sun työpanos vastaa nyt sitä että saat päivän aikana yhden kuopan kaivetuksi. Riippumatta siitä mitä teet, kun sinulla on työhön sopivat välineet ja hyödynnät itsellesi kertynyttä osaamista, sun tuotosta kuvastaa yksi kaivettu kuoppa päivässä.

No, tähän tulee nyt mukaan tuo headhunter. Headhunterin tehtävä on saada sut siirrettyä paikasta toiseen kaivamaan sitä kuoppaa. Mutta, heh, sun päivän aikaansaannos on silti tuossa uudessa paikassa todennäköisesti se sama kuoppa, kun käytät niitä samoja asianmukaisia välineitä ja hyödynnät itsellesi sitä tuohon pisteeseen kertynyttä osaamistasi. Suuressa mittakaavassa mikään ei siis muuttunut, maailmaan syntyy silti sama määrä kuoppia kuin ennenkin. Kysymys nyt kuuluukin, mikä on ollut tuon headhunterin tosiasiallinen suuren mittakaavan aikaansaannos? Tuleeko enemmän kuoppia kaivetuksi jos logo kypärässä vaihtuu tai työpöydällä on toisen firman läppäri? Mikäli näin, miten pystyt argumentoimaan sen puolesta? Mitä suuren mittakaavan hyötyä headhunterin olemassaolosta oli? Miksi tällaisen työn sallitaan olla olemassa?

Näihin kysymyksiin vastaamiseksi on tarkasteltava niiden takana olevia nyansseja. Ensimmäinen nyanssi tietysti on että on tehty ekologinen virhepäätelmä jos headhunterin työpanosta ei samoin abstraktoida kuopan tuottamiseksi kuin muidenkin työtä. Myönnettäköön että loin tämän karikatyyrimaisen lyömäase-kuoppavertauksen havainnollistaakseni, että jotkut työt ovat vaan niin sanottuja hevonpaskatöitä, jotka eivät tuota mitään. Tässä vertauksessa siis headhunterin työ ei tuota suuressa mittakaavassa mitään, jonka johdosta se hevonpaskatyötä. Hevonpaskatyöt ovat sellaisia, että jos ne yht’äkkiä katoavat niillä ei ole oikein juuri mitään haitallista vaikutusta yhteiskuntaan, tai niiden katoamisen nettovaikutus voi olla jopa positiivinen. Itse asiassa aika moni työ sisältää enemmän tai vähemmän hyödytöntä hevonpaskaa, mutta oman mielenterveytesi vuoksi suosittelen ettet ajattele tätä asiaa liikaa. Jotkut myös käyttävät merkittävän suuria osuuksia työpäivistään somen päivittämiseen, salilla käymiseen ja kaikenlaiseen esoteeriseen hengailuun ja silti pitävät titteliään ensisijaisen tärkeänä. Tämä on asia jonka tietäminen varmasti hymyilyttää niitä jotka sormet jääkalikoina raudottaa betonia räntäsateessa. No, tämä on sen raudottajan oma vika kun ei käyttänyt tarpeeksi aikaa henkilöbrändinsä rakentamiseen ja mielenkiintoiselta kuulostavien kurssien käymiseen. Itse asiassa voitaisiin kaikki käyttää paljon enemmän aikaa omien henkilöbrändiemme rakentamiseen, silloin maailma olisi varmasti parempi paikka ja oltaisiin kaikki paljon onnellisempia.

No, kuten kysyttyä, miten headhuntingin kaltaisen mitään tuottamattoman hevonpaskaduunin olemassaolo voidaan oikeuttaa? Miksi tällaisen sallitaan jatkua? Vastaus tähän oikeuttamiskysymykseen lienee itse sanassa headhunting. Tarkemmin sanottuna hunting, eli metsästäminen, saalistaminen, joka kuvastaa yritysten kilpailullista, saalistamishenkistä pyrkimystä haalia resursseja. Headhuntingin johdosta jokaisen kuopankaivajan lähtemisen seurauksena organisaatioihin syntyy vastaava yhden kuopankaivajan vaje, ja jotta organisaatiot pystyisivät välttämään hiljalleen etenevän hajoamisen, entropian, on tuo vaje jotenkin paikattava. Mahdollisesti käyttöönottamalla headhunterin palveluita. Tämä hauskasti havainnollistaa sen, kuinka yksi headhunter luomansa työpaikkavajeen kautta työllistää toisensa, ja kuinka tuhat headhunteria luo tuhat työpaikkavajetta ja työllistää toiset tuhat headhunteria.

Tällaisia saalistamishenkisiä rasitteita on kuitenkin olemassa, headhunterit ovat olemassa ja niitä tulee aina olemaan, ja organisaatioiden on varustauduttava niitä vastaan. Tämä syö resursseja itse yritysten ydintehtävien suorittamiselta. Avoimeksi kysymykseksi jää, kuinka monta mitään yhteiskuntaan tuottamatonta headhunteria yhteiskuntamme pystyy kantamaan, ja on perin merkillistä etteivät tämän kaltaiset yhteiskunnalliset kysymykset ole merkittäviä sillä kukaan ei niitä esitä. Perin herkullisen ironisesti vapaan markkinatalouden kannattajat tykkäävät fantasioida kuinka kilpailu loppuviimein tuottaa tehokkaampia ratkaisuja, mutta samalla kilpailu tuottaa yritysten välistä vihamielistä henkilöstötoimintaa, johon joudutaan hukkaamaan resursseja.

Toki täytyy myös nostaa esiin kaikenlaisilla yrityksillä olevan vastuuta ihmisten työllistämisessä, ei pelkästään henkilöstöpalveluilla, mutta on hyvä muistaa yritysten toimivan tehdäkseen mahdollisimman suurta voittoa eivätkä ne ole mitään hyväntekeväisyysjärjestöjä. Epäilemättä henkilöstöpalvelutkin kiristelevät hampaitaan yritysten palkkaushalukkuuden heikentyessä huonossa taloussuhdanteessa. Näennäisesti meillä on nyt kaksi kilpailevaa tahoa työn ja työntekijän kohtaamisen kipukynnyksenä, yritykset ja henkilöstöpalvelut, voidaanko tehdä jonkinlaisia toteamuksia siitä kummalla taholla on enemmän vastuuta työllistymisen toteutumisessa? Tämä on tietyllä tasolla kompakysymys, nimittäin työllistävät yritykset tai henkilöstöpalvelut eivät ole olemassa itsearvoisesti työllistääkseen ihmisiä. Ne ovat olemassa keskittääkseen varallisuutta ja vaikutusvaltaa niiden omistajille. Onko tämä hyvä vai huono asia? No, tämän kaltaisiin moraalikysymyksiin on kunkin vastattava itse. Oman moraalikäsitykseni mukaan teot, jotka johtavat suurempaan määrään hyvää elämää ovat hyviä. Näin ollen myös vaikutusvallan keskittyminen yrityksiin, tai organisaatioihin yleisesti, on hyvä asia, mikäli se johtaa suurempaan määrään hyvää elämää. Valtaa on aina ollut eri tasoilla olemassa ja sitä tulee aina olemaan, kysymys on lähinnä siitä kuka sitä valtaa organisoi. Nämä ovatkin aika keskeisiä kysymyksiä tässä podcast-jaksossa; että kenelle valta ja varallisuus keskittyvät, miten niitä käytetään, ja johtaako tämä suurempaan määrään hyvää elämää.

No joo, loppuviimein on myönnettävä että jokaisella meistä on varaa parantaa itseään milloin missäkin. Itselläni parantamisen varaa varmaan on työn hakemisessa. Suomessa ja länsimaissa on tällainen jokseenkin yksimielinen liiketoiminnan palvonnan kulttuuri, ja jotenkin mulle on tullut sellainen käsitys, että työnantajien ego loukkaantuu jos he eivät saa omistaa työntekijää ja kaikkea hänen tuottavaa potentiaaliaan. Varmastikin yksi asia jossa voisin siis parantaa on se, että lopettaisin kaikki omat projektini ja osoittaisin täyttä riippuvaisuutta työnantajista. Tämä voisi olla ihan hyväkin idea, mutta ongelma on, että työnantajasta riippuvaiseksi asettautuminen ja kengänpohjan nuoleminen ei takaa vakaata toimeentuloa tai vakaata elämää. Työt voivat loppua hetkenä minä hyvänsä täysin sinusta riippumattomista syistä, ja työttömäksi joutuessasi on suurempi kuin pieni mahdollisuus siihen, että työttömyys pitkittyy etkä jatkuvasti kiristyvien työntekijöiden valintaprosessien vuoksi enää ikinä pääse leipään kiinni. Tämä kaikki voi tapahtua vaikka tekisit kaiken oikein. Työantajasta riippuvaisuus muistuttaa enemmän Tukholma-syndroomaa kuin jotain, mitä kukaan järkevä aikuinen ihminen tekisi vapaaehtoisesti. Tämän vuoksi mun on hiukan hankalaa suostua kenenkään omistamaksi, joten oma kipukohtani on varmaan itsepäisyyteni, joka estää itseäni rupeamasta sätkynukkemaiseksi kengänpohjan nuolijaksi. Olen vähän niin kuin päättänyt kuolla puolustaen vähän outoa kukkulaa, mutta toisaalta, mielestäni jokaisella itseään kunnioittavalla ihmisellä pitäisi olla oma kukkula jota puolustaa. Mietippä sitä.

No, ei henkilöstöpalvelutoiminta varmaankaan ole sitä mitä se on siksi että henkilöstöpalveluiden rivityöntekijät haluaisivat asioiden tapahtuvan kuin ne tapahtuvat, vaan kyse on siitä miten niitä johdetaan. Kohtuullisen usein rekrypalveluiden työntekijät ovat olleet kohteliaita ja mukavia, useammin kokemus on jäänyt kalskeaksi ja tylyksi yritysten kanssa suoraan tekemisissäni ollessani. Mutta ei siinä mitään, en haluaisi olla muutenkaan missään tekemisissä henkilöstövastaavan kanssa joka on epäkohtelias, joten tylyt pakit saadessani kaikki voittivat. Lukuunottamatta niitä onnettomia jotka lopulta noihin pesteihin päätyivät.

Miten tämän henkilöstöavautumisen voisi sutjakkaasti sitoa yhteen? Olisiko tästä kiteytettävissä jokin hyvä neuvo? Voiko näistä esiinnostetuista jännitteistä louhia itselleen jonkinlaista arvoa? No, jos olet työnantajataho, mieti tarkkaan mihin tarvitset henkilöstöpalveluita. Sinun on täysin mahdollista kehittää itse omaan organisaatioosi hyvät ja pätevät henkilöstön valintamenettelyt. Kyse on ainoastaan siitä, että pystyt määrittämään hakijakandidaateista ne henkilöt, joihin syntyy suurin luottamus työpaikan, työtehtävän ja työntekijän keskeisestä sopivuudesta. Tiedät itse parhaiten työn olosuhteet ja sen vaatimukset, nämä ovat asioita joista rekrytointipalvelulla ei voi missään tapauksessa olla samanlaista varmuutta kuin sinulla. Pystytte varmasti kehittämään organisaatioonne paremmin soveltuvia menetelmiä, ja ennen kaikkea edullisempia sellaisia. Nykyään varastotyöntekijänkin hommiin on monivaiheiset video- ja ryhmähaastattelut, joissa täytyy leipään kiinni päästäkseen julistaa kuinka jo viisivuotiaasta asti on unelmoinut tavaroiden hyllyttämisestä. Ei jumalauta. Tästä on kaikkinensa jäänyt järki jo kauas taakse. Miettikää nyt pikkuisen miten syvälle päästätte näiden rekryfirmojen kädet teidän taskuihinne. Säästäkää ne rahat ja palkatkaa nyt herran tähden niillä ihmisiä, jotka tekevät tuottavaa työtä. Voit tietysti päättää toisin, ja nauttia kuukausia kestävistä piirileikeistä per työnhakija, ja lasku vaan juoksee. Ota siis oma tekemisesi itse haltuusi, älä lykkää niitä tahoille, jotka tekevät asioista kalliita ja tulokset ovat kädenlämpöisiä.

Pyri määrittämään millainen persoonallisuusprofiili yrityksessäsi ja tiimeilläsi on, ja palkkaa henkilöitä jotka soveltuvat näihin persoonallisuusprofiileihin. Taitoja ja pätevyyttä voi kouluttaa, mutta persoonallisuutta, noh, persoonallisuutta käytännössä ei voi. Henkilökohtaisesti multa ei ole koskaan henkilöstöpalvelun toimesta kysytty missään rekrytoinnin vaiheessa yhtään kysymystä, jolla olisi päästy kiinni persoonaani siten, etteikö asettelu olisi ollut arvioijan henkilökohtaisten kognitiivisten vinoumien alaisia. Maallikon sanoin siis en mistään ole pystynyt toteamaan että rekrytoijoilla olevien ennakkoasenteiden vaikutusta olisi pyritty minimoimaan. Arviointi on ollut sellaista musta tuntuu -hommaa, joka ei ole tasavertaista tai johdonmukaista, vaan täysin riippuu siitä millä tuulella rekrytoija on avatessaan CV:ni. Rekrytointiin vaikuttaa sattuuko rekrytoija olemaan nälkäinen vai kylläinen ja pitääkö hän kaltaisiani vauhdikkaasti kaljuuntuvia munapää-intellektuelleja viehättävinä vaiko vastenmielisinä. Pitäis varmaan hankkia peruukki ja palkata ammattivideokuvaaja purkittamaan videohaastatteluni jotta rekrytoijalle muodostuu parempi mielikuva kuinka taitava insinööri olen. Mutta sarkasmi sikseen, tällaisilla asioilla on ihan oikeasti voima ratkaista ihmisen tulevaisuus, huonompi homma niille persaukisille joilla ei ole varaa ammattivideokuvaajaan.

—

HR. Aaah, HR. Human Resources. Harva teistä kuuntelijoista varmaan muistaa kuinka edellisessä jaksossa mainitsin HR:n kalskahtavan jokseenkin epäilyttävältä. HR:n syvin olemus ja merkitys harvoin tulee esille, ja siitä kerronkin teille varsin mielelläni, mutta aloitetaan ensin semantiikasta eli siitä mitä varsinainen termi human resources tarkoittaa. Human resources on suomeksi ihmisresurssit. Yleisimmin resurssiksi varmastikin mielletään esimerkiksi jalostettu tai jalostamaton malmi tai puutavara, eli tämmöiset asiat, jotka voidaan ottaa luonnosta tai ostaa myyjältä, ja niitä voidaan käyttää omaan mielivaltaiseen tarkoitukseen. Tämä johtaa sellaiseen tulkintaan, että human resources pitäisi ihmistäkin tällaisena luonnosta otettavana ja mielivaltaisesti käytettävissä olevana resurssina. Ja tämä on tietenkin ihmistä esineellistävänä ajatuksena varsin häiritsevä. Mutta miten hyvin tämä työntekijää esineellistävä ajatus kuvastaa todellisuutta? Mäpä kerron teille tarinan työn historiasta.

Moderni työn luonne alkoi pitkälti muotoutumaan maatalous- ja siirtokuntayhteiskuntien aikoihin, ennen teollistumista. Puhutaan ajasta ennen 1800-lukua. Tuolloin länsimaiset yhteiskunnat olivat feodaalisia ja jyrkästi yhteiskuntaluokkaisia; yhteiskunta oli jaettu torpparimaisiin talonpoikiin ja työläisiin, porvaristoon, papistoon, ylempään virkamiehistöön ja aatelistoon, ja näillä kaikilla oli erilaiset oikeudet osallistua yhteiskuntaan. Käytännössä työväenluokassa sinulla ei ollut juuri mitään oikeuksia, olit ylempien yhteiskuntaluokkien mielivallan alainen, et saanut päättää mistään asiasta mitään tai omistaa muuta kuin käyttötavaroita. Mitä tulee siirtokuntayhteiskuntiin, siirtokuntayhteiskuntien ominaisuus oli tietysti luonnonvarojen riistäminen siirtokunnistaan. Noissa siirtokunnissa eläneet alkuasukkaat nähtiin osana luontoa, ja näin ollen heidät sai myös sieltä vapaasti ottaa ja hyödyntää. Ja nähtiinhän se mihin se johti, näitä alkuasukasihmisiä sitten käytettiin surutta ja raa’asti orjina, eikä heillä ollut ihmisarvoa tai oikeuksia. Tämä riistoasenne oli myös näkyvissä porvariston ja aateliston suhtautumisessa työväkeen: työväellähän ei ollut yhteiskunnallisia oikeuksia, ja yhteiskuntaluokkana työväki oli ylempien yhteiskuntaluokkien mielivaltaisesti sorrettavissa, esimerkiksi näkyen Suomessakin pitkään jatkuneena maaorjuutena. Ihminen oli porvariston ja aateliston resurssi, jota oli täysin sallittua mielivaltaisesti hyväksikäyttää.

No, länsimaiset feodaali- ja siirtokuntayhteiskunnat alkoivat muuttumaan 1800-luvun taitteessa Ranskan vallankumouksen aiheuttaman sosiaalisen ja poliittisen reformipaineen vaikutuksesta. Tuolloin niin kutsuttu valaistumisen aate ja ajatus universaaleista ihmisoikeuksista alkoivat saada jalansijaa teollistuvassa maailmassa, ja monet Eurooppalaiset kansat alkoivat muodostamaan uutta, modernia kansalaisaatetta kohti liberaalia kansainvaltaa luokkayhteiskuntien tilalle. Monet länsimaiset yhteiskunnat eivät suhtautuneet suopeasti tällaisiin työläisille oikeuksia antaviin reformeihin. Näistä mainittakoon Brittien imperiumi sekä Ruotsin kuningaskunta, jotka muodostuivat liittokunnaksi, joka pyrki kumoamaan nousevan ja laajentuvan Ranskan tasavallan. Tämä johti myös Suomen sotaan 1800-luvun alussa, jolloin Ranskan vallankumousaatteella ratsastava Napoleon painosti Venäjän valtaamaan Suomen Ruotsilta, ja siinä Venäjä myös onnistui.

Venäjän hallinnon alla Suomi kuitenkin jäi jälkeen Euroopassa tapahtuneista liikkeistä kohti demokratiaa sekä yksilön oikeuksia ja vapauksia. Suomen tuolloinen hallitsija, Venäjän keisarikunta, hallitsi Suomea mielivaltaisella, diktatuurisella otteella. Euroopan kehityksen ja Nikolai I:n ajattelun vastakkainasettelun seurauksena Suomen suuriruhtinaskunnan asemaa ja tilannetta leimasi ns. suojamuuripolitiikka Eurooppaa päin. Keisari Nikolain auktoriteetti sekä poliittinen ja sotilaallinen kontrolli olivat vahvoja; ihmisarvoja kannattavien eurooppalaisten kapinaliikkeiden henki pyrittiin kaikin keinoin tukahduttamaan. Suomen taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys oli hidasta.

Vasta vuonna 1861 keisari Aleksanteri II poisti maaorjuuden Suomessa. Aleksanteri II:n valtakausi oli muutekin Suomelle taloudellisesti suotuisa, mutta Suomi kuitenkin jäi pitkään maatalousyhteiskunnaksi. Vauraimmat maataloustilat kuuluivat ruotsalaissukuisille aatelisille; nämä vauraat maatilat oli Ruotsin valtakauden aikana annettu privileegioina aatelissuvuille. Tämä oli feodalismiaikakausilta peräisin ollutta ideologiaa, jonka mukaan aatelissuvuille jaettiin erinäisiä erikoisetuja syntyperänsä perusteella. Suomalaisten talouselämä teollistumisen myötä kiinnittyi vahvasti kansainvälisiin markkinasuhteisiin, joita tietysti päätyivät ohjaamaan sääty-yhteiskunnasta periytyneet porvaris- ja aatelissuvut, jotka saivat täten myös päättää miten markkinasuhteista syntynyt vauraus jakautui. Tällaisen jaon jäljiltä vauraampien ja köyhempien sukujen välille jäi selkeä varallisuuden ja kulttuurin välinen kuilu, myöskin maantieteellisesti, vauraampien sukujen sijaten enemmän lännessä ja köyhempien idässä. Teollinen kapitalismi kohotti työväestön elintasoa tasaisesti 1800-luvun lopulta lähtien, mutta toisaalta yläluokan elintaso kasvoi runsaasti enemmän ja vuonna 1910 vain 10% suomalaisista työskenteli teollisuudessa. Ajan elintasoa ja hyvinvoinnin jakautumisen epä-tasa-arvoa kuvastaa se, että maaorjuudesta ja maanpoikaistaustaisuudestaan noustessaan työväki nousi äärimmäisestä niukkuudesta lähinnä köyhyyteen.

Venäjän vallan aikaisten tapahtumien johdosta Suomi jäi merkittävästi jälkeen muuhun Eurooppaan nähden yksilönvapauksien kehittymisessä sekä sosiaalisessa reformoitumisessa. 1900-luvun alun henkeä kuitenkin leimasi työväen ihmisarvon ja itsetunnon kasvaminen. Työväellä väestönosana ei tähän mennessä ollut vaikutusmahdollisuuksia yhteiskuntaan, ja halu saada nämä vaikutusmahdollisuudet aiheutti yhteiskunnallista liikehdintää. Usean vuosikymmenen rauhanomainen vastarinta ei ollut tuottanut tarvittavia yhteiskunnallisia muutoksia, vaan porvarillisessa hallituksessa vallitsi haluttomuus ja kyvyttömyys poliittisiin kompromisseihin. Lopulta jakautununeen kansan keskinäinen luottamus ajautui kriisiin elintarvikepulan aikaan 1910-luvulla, ja tämä luottamuskriisi kehittyi sisällissodaksi työväkeä edustavan punaisten ja porvaristoa edustavan valkoisten välillä.

Sisällissodan osapuolten päätavoitteiksi tuli vastustajan murskaaminen, oman valtaryhmän voitto ja sen etujen takaaminen. Pääosa osapuolten kannattajista halusi toimia täysin itsenäisessä Suomessa, mutta heidän näkemyksensä erosivat siinä kenelle valtiovalta maassa kuului ja millaisen Suomen sisäpoliittisen rakenteen olisi pitänyt olla. Punaisten sosialistinen perustuslaki­ehdotus sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen ja Sveitsin perustuslaeista sekä Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista, ja tämä perustuslakiehdotus oli tarkoitus viedä kansan­äänestykseen. Valkoisten tavoitteena oli palauttaa valta porvarienemmistöiselle hallitukselle, luoda demokratiaa kaventava monarkistinen yhteiskuntajärjestelmä, sekä turvata hallitusvalta ja riippumattomuus Venäjästä voimakkaan Suomen tai Saksan armeijan voimin. Lopulta porvarilliset valkoiset kukistivat työväkeä edustavat punaiset, ja sodasta sekä molemminpuolisesta terrorista ja teloituksista muodostuneet pitkäaikaiset arvet ovat jättäneet suomalaisille jälkipolville katkeran uhrimentaliteetin, riippuen kumpaan osapuoleen on samaistuttu.

Valkoiset niin ikään ajoivat Suomea Saksan etuvaltioksi, joka suunnitelmana luhistui Saksan keisarikunnan romahtaessa, kun taas punaiset ajoivat Suomea yhteistyöhön Venäjän kanssa, mutta sekä Saksan että Venäjän hallintojen heikkouden vuoksi Suomi jäi kummankin suurvallan etupiirin ulkopuolelle. Suomen itsenäisyys vahvistui ja suunnitelmat Saksan etuvaltion luomisesta kariutuivat Friedrich Karlin luopuessa Suomen kuninkuudesta 20. joulukuuta 1918. Punaisten voitto olisi todennäköisesti johtanut itsenäisen Suomen myöhemmin liittämiseen Neuvostoliittoon; vaikka punaisten johtajat olisivatkin voineet vastustaa tätä kehitystä, Venäjän neuvostojohto olisi todennäköisesti lopulta saanut tahtonsa läpi. Toisaalta, mikäli Saksan keisarihallinto olisi ollut vahvempi, Suomea olisi todennäköisesti johtanut saksalaisten asettama nukkehallinto, joka olisi kukistunut toisessa maailmansodassa ja joka olisi johtanut monenkeskeiseen valtataisteluun sekä jättänyt nuoren Suomen Venäjän kynsiin.

Suomen itsenäistymisen kynnyksellä maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena Suomen kansa oli jakautunut kahtia taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti. Jakoa kuvaavat luokkayhteiskuntaiset vastinparit: sivistynyt–rahvas, itsenäinen–epäitsenäinen, omistava–ei-omistava, työnantajat–työntekijät, yläluokka–alaluokka. Porvariston ylivalta jatkui noin 50-60-luvulle, vasta jolloin työväki kykeni saamaan suurempaa poliittista valtaa ja kehittämään olosuhteitaan. Tästä vastakkainasettelusta ja porvariston ylivallasta olemme saaneet perintönä vahvoja asenteita työelämää kohtaan, ja vaikka 1900-luvulla on tapahtunut suuria monitahoisia sosiaalisia muutoksia, on köyhyyden ja yhteiskunnallisen aseman periytyminen ja sosiaalinen hierarkisuus vahvaa. Periytyneistä asenteista esimerkkinä on nykyisessä yhteiskunnassa vallalla oleva mielipide siitä, että työväen on luovuttava omasta päätäntävallastaan ja hankkiuduttava työtä tekeväksi alamaiseksi millä tahansa henkisellä ja materiaalisella kustannuksella. Onpa Suomessa hiljattain jopa täysin vakavamielisesti esitetty niinkin, että työstä saatavalla palkalla ei tarvitsisi edes tulla toimeen. Tämän ajatuksen on esittänyt reilu vuosi sitten eräs Aki Kangasharju, Elinkeinoelämän Tutkimuslaitos -nimisen lobbausmyllyn toimitusjohtaja. Kangasharju perustelee lausuntoaan siten, että osa työstä on niin heikosti kannattavaa että siitä ei elämiseen riittävää palkkaa kannata maksaa. Niin ikään tällaisen työn minimaalisesta korvauksesta huolehtisi ei työnantaja, vaan valtio.

Tällasta ei kannata niellä pureskelematta. Esiin nousee kysymyksiä. Yksi hyvä kysymys on että miksi valtion tulisi tukea työtä, josta saatava korvaus ei ole riittävä ihmisarvoisen elämän elämiseen, ja toinen on miksi valtion pitäisi tekohengittää tällaisia heikolla pohjalla olevia yrityksiä. Tällainen tehottomuuden tukeminen on pitkällä aikavälillä tie, joka tulee tuottamaan jatkuvasti heikkolaatuisempia tuotteita ja palveluita sekä rappioittaa yhteiskuntaa. Kangasharjun ratkaisu elämiseen riittämättömästä palkasta käytännössä loisi Suomeen ennalta arvaamattoman suuren ihmisjoukon, joka ei kykenisi itsenäiseen elämään, nimittäin elämiseen riittävä palkka on itsenäisyyden elinehto. Toteutuessaan tämä ratkaisu käytännössä normalisoisi modernin, verovaroin subventoidun maaorjuuden, ja enemmän kuin mistään muusta tämä kertoo tiettyjen vaikutusvaltaisten tahojen asenteista työväkeä kohtaan.

Juuri nyt eräs grilliyrittäjä-työministeri tekee suuria ponnisteluita työehtosopimusten sekä lakko-oikeuksien heikentämiseksi. On mielestäni hyvin häiritsevää, että Kangasharjun ehdotus itsenäiseen elämään riittämättömästä palkasta ja modernista maaorjuudesta näyttäisi päivä päivältä olevan enemmän paikkansapitävä ennustus kuin pelkkä empatiakyvyttömien kyykyttäjien märkä uni. Ennalta arvaamattoman suurelta määrältä ihmisiä pyritään eväämään voimansa vaikuttaa olosuhteisiinsa ja mahdollisuutensa rakentaa tulevaisuuttaan. Ja mikä olisikaan parempi ihmisresurssi kuin sellainen, joka on ajettu niin ahtaalle että sillä ei ole mahdollisuutta kieltäytyä. Tällainen työväen päätäntävaltaa heikentävä yhteiskunnallinen hallintotapa on 70- ja 80-luvun Thatcherismia, ja Margaret Thatcherin hallitus sai kyllä ihan kivasti työttömyyden nousemaan. Opittiinko siitä mitään? No, itsehän en tiedä millä opeilla tai oppien puutteella politiikkaa Suomessa tehdään, mutta Thatcherismia, työväen päätäntävallan heikennyksiä ja nousevaa työttömyyttä meille on nyt kuitenkin tarjolla.

—

No sitten. Päästiin yli siitä, mitä human resourcen, ihmisresurssin, takana oleva semanttishenkinen esineellistäminen on. Mutta tämä ei riitä kertomaan mitä organisaatioiden HR-osastot tekevät. Miksi HR on olemassa? Jotta organisaatio menestyy, jokaisen investoinnin tulisi johtaa liiketoiminnalliseen menestykseen. Miten tällaisen HR-osaston luomiseen johtava investointi voisi tuottaa liiketoiminnallista menestystä? HR:n keinot liiketoiminnallisen menestyksen tuottamiseen ovat lähinnä kaksijakoiset: ensimmäinen on erinäisin henkilöstöoperaatioin kasvattaa tuottavan henkilöstön määrää ja tuottavuutta, ja toinen minimoimalla henkilöstöön liittyviä riskejä. Riskien hallitseminen voi tarkoittaa vaikkapa sitä, että työpaikkaerimielisyyden tapahtuessa HR kerää työnantajan etua ajavaa todistusaineistoa, ja mahdollisesti jättää työntekijän etua ajavan todistusaineiston huomiotta. Tähän on myös selkeä paine: jos HR:n keräämä aineisto kallistuu konfliktissa työntekijän eduksi, on suuri riski sille että HR:ään investoiminen on johtanut liiketoiminnalliseen tappioon, ja tällöin HR-asiantuntija voi pian löytää itsensä työttömänä. Täten HR:n toiminta manifestoituu organisaation edun ajamisena työntekijän edun ajamisen sijaan. Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt.

Karusti on myös todettava, että tällainen rajanveto on myös luonnollisesti tapahduttava, nimittäin loputtomasti työntekijän etuja vaalivat puulaakit lähestyvät pitkällä aikavälillä hajoamista. Organisaatioiden on siis hajoamista välttääkseen tehtävä organisaatioiden etua ajavia tekoja, jotka voivat aiheuttaa inhimillisiä haittoja. On kuitenkin todettava että organisaation etu on monesti hyvin mielivaltainen konstruktio, jolla voidaan perustella ja oikeuttaa mitä tahansa. Tämän mielivaltaisuuden käsittelyssä kohtaammekin sitten arvojohtamisen tärkeyden.

No, tätä aiemmin mainittua HR:n keräämää todistusaineistoa tasapainotellaan työsopimusten ja työehtosopimusten määräysten niskassa. Näiden sopimuksin työntekijät sallivat sen, että tietyn ajan päivästä ja tietyin rajoittein he ovat johtajiensa mielivallan alaisia, niin että työnantajat saavat käyttää heitä haluamallaan tavalla. Työntekijät ovat vähän kuin jotain, jonka työnantaja löytää jostain lojumasta ja jonka työnantaja julistaa omakseen sopimuksellaan, jotta työntekijän voi niin ikään syöttää työstökoneeseen muuntaakseen resursseja tuotteiksi ja palveluiksi. Työntekijä on täten ikään kuin osa materiaalivirtaa, jonka työnantaja on kuukausittain hankittava tuotannon jatkamiseksi. HR rinnastuu täten eräänlaiseksi hankinta-asiantuntijuudeksi, jonka tehtävä on varmistaa tämän ihmisresurssin saatavuus, jotta se on jatkuvasti syötettävissä työstökoneeseen.

Tällainen työstökoneeseen syötettävä, resurssimainen tapa suhtautua työntekijään on tietenkin varsin epäinhimillinen ja esineellistävä. Epäinhimillisestä esineellistämisestä tulee monessa paikassa esiin vähintään nyansseja, kuten esimerkiksi se, että kun ihminen ei sovi henkilökohtaisten ominaisuuksien johdosta tuotantolaitteeseen on se oltava heitettävissä mahdollisimman helposti pois. Tämä esineellistäminen, hyväksikäyttö ja ihmisen poisheittäminen aiheuttaa kärsimystä, ja kärsimyksen tuottaminen synnyttää haastavia eettisiä ja moraalisia kysymyksiä. Tasapainottelu inhimillisyyden ja liiketoiminnan lainalaisuuksien välillä voi aiheuttaa varsin paljon henkistä rasitusta, ja on täysin ymmärrettävää että johtajat haluavat delegoida tällaiset henkiset rasitteet pois omasta päiväjärjestyksestään. HR on siis olemassa myös käsitelläkseen eettisiä ja moraalisia kysymyksiä ja ottaakseen kontolleen kärsimystä aiheuttavien toimien aiheuttamaa henkistä rasitusta. Mutta, on kuitenkin hyvin mahdollista, että nämä päätökset tekee hyvinkin läheisessä tulevaisuudessa ihmisen sijaan algoritmi, tai oikeastaan tekee jo. Tänä päivänä näitä algoritmeja kutsutaan performanssi-indikaattoreiksi, joiden tekemä päätöksenteko mitätöi moraalisia ja eettisiä kysymyksiä sekä subjektiivisia asioita kuten ihmisen kokema kärsimys. Tämä ikään kuin kuvastaa tehokkuusjohtamisen tahtotilaa, jossa ihmisen tunteilla ja tarpeilla ei ole merkitystä elleivät ne palvele tehokkuuden ja tuotannon kasvamista.

Ikävä kyllä tällainen piittaamattomuus kärsimyksestä kertoo psykopatiasta. Tämän johdosta on erittäin tärkeää, kuka tulkitsee näiden automaattisten päätöksentekovälineiden tuottamaa todistusaineistoa. On myös tutkittu juttu, että ihmiset psykopaattisin piirtein ovat yliedustettuja johtajissa. Tämä psykopatian olemassaolo on jo itsessään perin huolestuttavaa ja psykopatia asettaa tietysti historian läpi nähdyn työväen surkean kohtelun ja Aki Kangasharjun lausunnon elämään riittämättömästä palkasta jokseenkin epäedustavaan valoon. Älä kuitenkaan mene tämän perusteella uskomaan että kaikki johtajat ovat psykopaatteja. Heistä on vain johtajissa yliedustus, ja myös ei-psykopaatit pystyvät tekemään epäempaattisia tekoja. On kuitenkin hyvä muistaa, että tämänkinlaisia hiihtäjiä on olemassa, ja vaarallista on, kun he löytävät toistensa seuraan ja kokoontuvat tekemään kepposia.

No, asiat voivat olla myös eri tavalla. Työntekijää voidaan kohdella myös ihmisenä eikä pelkkänä kivenä josta puristetaan kristalliuutetta niin kauan kunnes se halkeaa. Mikä selittää sen, että näinkin voi tapahtua? Kysymys on arvoista. Arvojohtamisesta. Siitä, kuinka arvot määrittävät organisaation toimintaa. Uskaltaisin väittää, että aiemmin kuvailemani esineellistävät olosuhteet pääasiassa pätevät yksityisen puolen työhön, jossa kilpailu asettaa tiukkoja hinta-laatu-määrä-perustaisia haasteita sekä luo otollisen maaperän epämiellyttävien eettisten ja moraalisten kysymysten syntymiselle. Julkisella puolella sen sijaan ensisijaisesti pyritään maksimoimaan ihmisten hyvinvointia parantava lopputulos, joka on hyvin erilainen arvolähtökohta kuin yksityisellä puolella. Valtion ja julkisten työpaikkojen velvollisuus on palvella kansalaisten etua, kun taas kapitalismilla ei tällaista velvollisuutta ole.

On toki myönnettävä, että kun yksityiselläkin puolella on todettu omat haasteensa tehottomuudessa, on tehottomuusongelmia myös julkisella puolellakin. Tämä näyttäytynee siten, että julkisen puolen työpaikkoihin on taipumus päätyä kuppikuntia, jotka turvaavat toistensa etuja, ylläpitävät toistensa epätehokkaita työpositioita sekä käyttävät vaikutusvaltaansa tekoihin, jotka ovat epätarkoituksenmukaisia ja yhteiskunnallisesti tappiollisia. Tämä kuppikuntalaisuus ja epätehokkuus aiheuttaa menetyksiä ihmisten elämänlaadulle, joka itsessään kertoo piilevästä piittaamattomuudesta ihmisten hyvinvoinnista.

No, mitäs vielä tästä HR:stä? Me eletään taantumassa, jolloin yrityksillä on hyvä tilaisuus karsia henkilöstöä, ja kasvava automaatio, jota keinoälysovelluksetkin on, korvaa enenevissä määrin ihmistyötä. Automaation koko pointtihan on korvata ihmistyötä ja ihmistyöstä aiheutuvia kustannuksia. Keinoälyn adoptionopeus on ollut varsin hurjaa eikä tule jäämään marginaali-ilmiöksi. Tässä viime aikoina kehitetyt erikoistuneet kielimallit pystyvät korvaamaan jo ohjelmoijia ja saapa nähdä kuinka paljon työrooleja päätetään pudottaa. Monia leikattuja rooleja ei tulla koskaan palauttamaan, automaation kehittyminen on hyvin kylmää kyytiä, ja irtisanominen tulee hyvin pian olemaan entistä helpompaa hallituksen ajamien työssäoloehtojen heikennyksien myötä. Tämä ihmisten korvaaminen automaatiolla on käytännössä HR:n tehtävä, ja tämä on asia joka aiheuttaa varmasti HR:lle paljon pään raapimista eikä uskoakseni ihan hirveästi hymyilytä.

—

Nyt kun ollaan oikeastaan todettu että on varsin tärkeä seikka kuka tekee HR:ää ja eettisiä ja moraalisia päätöksiä, lienee aiheellista kysyä että millaiset ihmiset päätyvät HR-työhön. Mulla on jaettavissa ainoastaan henkilöhtaisia anekdootteja, mutta täältä pesee. Tehdessäni markkinointityötä muihin yrityksiin päin olen päätynyt keskustelemaan juuri näiden henkilöstöhallinnon ihmisten kanssa ja mielestäni on perin erikoista, kuinka usein HR:ää tekee henkilöitä, joiden asiantuntijuus on viestinnässä. Tämä on kummaksuttavaa siksi, että viestintäasiantuntijuudella ei ole mitään tekemistä ihmisten hyvinvoinnin, työkyvykkyyden tai työsuoriutumisen arvioinnin tai kehittämisen kanssa. En oikein näe että mikä osa viestinnän asiantuntijuutta pätevöittäisi tällaisiin tehtäviin, mutta ilmeisesti johtajat näkevät asian siten, että on kätevää yhdistää viestintää ja henkilöstötyötä samalle henkilölle. Onko tämä hyvä vai huono asia? No tämä tietysti riippuu täysin siitä, mitä halutaan saada aikaiseksi. Ainakin roolit yhdistämällä onnistutaan aikaansaamaan säästöjä ja roolikonfliktin aiheuttamaa tehottomuuta.

“No mutta Peitsa, voihan sillä viestinnän asiantuntijalla olla työhyvinvointiin liittyvää lisäkoulutusta. Etkö osannut ottaa tätä huomioon?” Kiitos kysymästä. No, kun tehdään asiantuntijapäätöksiä, uskoisin ihmisen nojaavan siihen tietoon, mistä hänellä on suurin varmuus. Viestinnän asiantuntijan uskoisin asiantuntijapäätöksiä tehdessään nojaavan viestinnän osaamiseensa, josta hänellä on suurin varmuus, ja viestintätyöllä on enemmän tekemistä imagon ylläpitämisen kuin ihmisen hyvinvoinnin kanssa. Hyvinvointi ei siis tule olemaan etusijalla kun tällainen ihminen tekee tällaisissa roolikonfliktitilanteissa asiantuntijapäätöksiä. Tämä sattumalta tukee HR:n keskeisestä luonnetta, sillä HR suojelee organisaatiota työntekijöiden aiheuttamilta riskeiltä, ja tässä tapauksessa viestintäosaaminen auttaa hallitsemaan mahdollisia henkilöstöstä aiheutuvia imagohaittoja.

Tämä väite kaipaa konkreettista esimerkkiä tuekseen. Olet joskus saattanut nähdä Linkedinissä jonkun vuolaasti kehuvan entistä työnantajaansa ja työkavereitaan sen jälkeen kun hänet on laitettu pihalle; kyse on tällaisessa tilanteessa imagotyöstä, viestinnästä, eikä suinkaan siitä, että ihminen tuntisi nyt yhtäkkiä itsensä ilahtuneeksi saadessaan firmasta potkut. Todellisuudessa kyseessä lienee enemmänkin kulissi, jonka sisällä ihminen kokee hämmennystä ja ahdinkoa, ja on aika surullista että tätä asiaa ei ole hyväksyttävää käsitellä rehellisesti. Negatiivisista tunteista on saatava katarsis, tai ne kerääntyvät haitallisesti ihmisten hartioille. Tosiasiassa kunkin meistä elämänkokemus on täysi vasta sitten, kun pystyt olemaan rehellinen sekä positiivisista että negatiivisista tunteistasi. Negatiivisissa tunteissa ei ole mitään vikaa, ne ova täysin sallittuja. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Tai ainakin pitäisi olla. Harmi vaan, että eletään ontossa hypertodellisuudessa, jossa sinua pahimmillaan tullaan rankaisemaan jos et niele tyytymättömyyttäsi.

Jos et ole vielä ehtinyt miettimään asiaa, niin kerronpa että viestintä- ja markkinointityö on sitä, että asioita muotoilemalla pyritään ohjailemaan ihmisten ajattelua ja sen kautta ohjailemaan ihmisten käyttäytymistä. Viestintätyössä joitain asioita korostetaan, ja toisia jätetään kertomatta. Tämän lopputuloksena sinulle esitetty todellisuus ei enää vastaakaan todellisuutta, vaan se on plastiikkakirurgimaisesti leikelty hypertodellisuus. Hypertodellisuus on sitä, kun näet ainoastaan viehättäviä ihmisiä televisio- ja lehtimainoksissa sekä Hollywood-elokuvissa, ja hypertodellisuutta on myöskin kunkin yrityksen viestintäkanavilta löytyvät kiva kiva -pöhinät, joka ovat vain kaunisteltu siivu todellisuudesta.

Hypertodellisuuden maailmassa ihmiset ovat kauniimpia, ahkerampia ja lahjakkaampia kuin he todellisuudessa ovat, sekä yritykset tekevät ainoastaan vastuullisia ja luontoa suojelevia tekoja. Kaiken on oltava jatkuvasti huippua. Tällaisen vinouttavan uskottelun vuoksi ihmiset pikkuhiljaa alkavat virheellisesti uskomaan näiden liioiteltujen, räätälöityjen kuvajaisten olevan maailman normaali olotila, vaikka maailman todellinen tila on kaikkea muuta kuin tämä karikatyyri. Se on kuin ilma ympärilläsi: kukaan ei jokapäiväisessä elämässä pistä merkille että ilma ympäröi meidät, vaikka ilma kiistatta on olemassa, samoin juuri kukaan ei huomaa jatkuvasti läsnäolevaa viestintää ja ajattele millaisia viestejä ihmisten mieliin yritetään istuttaa. Näiden viestien ei tarvitse olla edes muotoiltu mitenkään liioittelevasti. Tästä on olemassa hyvä esimerkki, case Fortum, joka verkkosivuillaan hyvinkin neutraalisti kertoo näennäisesti kantavansa yhteiskuntavastuuta ja asiakkaidensa etua. Tämä on hiukan ristiriidassa sen kanssa, kun uutisia myöten raportoitiin kuinka hiljattain Fortumin markkinoijat tuputtivat määräaikaisia sähkösopimuksia, joilla saatiin kansalaisia maksamaan tuhansia euroja ylihintaa sähköstään. En kutsuisi tätä yhteiskuntavastuulliseksi tai asiakkaiden edun ajamiseksi.

Ei siinä mitään jos harhauttamisella ei olisi haitallisia seuraamuksia, mutta hypertodellisuuteen uppoutuminen aiheuttaa ihmisen vieraantumisen oikeasta todellisuudesta. On jatkuvasti hankalampaa määrittää, mikä on totuus, mikä on valkoinen valhe, ja mikä on valhe joka aiheutuu omaksi haitaksesi. Ihmismielen yksi ensisijaisista toiminnoista on pyrkiä määrittelemään maailman todellinen tila, joten ei ole yllättävää että tällainen totuuden korvaaminen teeskentelyllä käy ihmiselle henkisesti raskaaksi. Jos kaipaat toista hienoa esimerkkiä tällaisesta, yksi hyvä sellainen on aiemmin esiinnostettu Miten voit? -kyselyn tulokset. Väsyneisyyden ja tyytymättömyyden todellisuus ei vaan ole yhteensopiva huippuhienon rakennelmatodellisuuden kanssa, joten väsymys ja tyytymättömyys pyritään lakaisemaan maton alle. Jos tällaisista asioista puhut, saatat päätyä tikuksi jonkun silmään, ja siellä ei ole mukava olla.

Miksi hypertodellisuutta rakennetaan? No, mulla on tässä sulle tällainen McDonald’s-vertauskuva. McDonald’sin hampurilaisten on näytettävä markkinointimateriaalissa hyvältä sen sijaan että ne näyttäisivät siltä mitä ne ovat todellisuudessa, tai muuten tapahtuisi vähemmän myyntitransaktioita. Samoin verraten palvelutuotteisiin, kuka enää haluaa ostaa roskakuskilta palveluita, kun on tarjolla jätelogistiikka-asiantuntijoitakin? Tämä transaktioiden, vaihdon, määrän lisääminen on keskeinen syy hypertodellisuuden muotoilun takana, ja koska hypertodellisuus on jo kaikkialla olemassa, ei ole muuta vaihtoehtoa pärjätä kilpailussa kuin pyrkiä kirimään muut kiinni. Työsuoritteidesi ostajalle on luotava mielikuva laadukkaan tuotteen hankkimisesta. Ja jotta tämä mielikuva on uskottava on työsuoritteen tuottajan, työntekijän, eli sinunkin uskottava siihen. Työsuoritteitesi laadun parantamisen vuoksi sinun mieleesi on istutettava että sinun täytyy olla jatkuvasti huippuosaaja ja työn tuotoksesi on oltava jatkuvasti huippulaatuisia. Sun on todella vaikea löytää nykymaailmasta itsellesi paikkaa ellet anna itsestäsi virheetöntä kuvaa, mutta kukaan ei ole täydellinen, joten tämä kuva itsestäsi joka sinulta vaaditaan on oltava todellisuuden vastainen. Tippakin heikkoutta tai muuten vaan poikkeavuutta riittää pudottamaan sinut pois pelistä. Tällainen ihmiskuva, joka elää ja hengittää työtään ja asiantuntijuuttaan vapaa-ajallakin ei ole enää poikkeus, vaan vallitseva normi. Tämän tilanteen olemme luoneet yhdessä, liian monen ihmisen suostuessa tällaiseen, ja jotenkin hyvin monen ihmisen persoonan kehittyneisyys on kovin ohutta, keskittyen ihmisen työminään, työosaamiseen ja työn ympärillä oleviin verkostoihin. Suomessa ihmisen arvostus tuntuu olevan erittäin paljon kiinni hänen työstään ja työkyvykkyydestään.

No, palaten HR:ää tekeviin ihmisiin, en tiedä oletko lukenut viestintä-HR-pöhisijöiden julkista diskurssia mistään, mutta valtaosa tästä HR-diskurssista on kuin se olisi peräisin yhdestä ja samasta keinoäly-puppugeneraattorista. Samat asiat toistuvat kerta toisensa jälkeen. Mun lukiessa näitä tekoälygeneraattoritekstejä tuntuu kuin olisin jonkinlaisessa unessa. Kunpa nämä edes herättäisi jonkinlaisia tunteita, mutta kukaan ei vähääkään yritä olla edes hauska. Tää puppugenerointi tuntuu kuin kilpajuoksulta siitä kuka saa aikaan kaikkein kädenlämpöisimmän kannanoton. Vaikea hahmottaa että miksi mun täytyisi lukea noita asioita ja mitä niistä pitäisi oppia.

Toisaalta onhan se tietysti totta, että monet ihmiset pohtii asioita hieman erilaisista taustoista ja lähtökohdista kuin minä. Ehkä muut tekevät lausuntoja kehittääkseen omaa ajatteluaan, ja kyllähän se pistää ihmisen pohtimaan asioita eri tasolla kun ajatukset asetetaan muiden nähtäväksi. Oma ongelmani varmaankin on että internetiin tuotettu sisältö paljolti on jo luonteeltaan sellaista, että mun on epätodennäköistä saada siitä irti mitään intellektuaalista virikettä. Luulen että osa tätä ongelmaa on se, että hyvin harvoin esitetään sellaisia kysymyksiä, joita on mielekästä pohtia ja jotka tuottaisivat mielekästä keskustelua. Yksi hyvä tällainen fundamentaalinen pohdintakysymys mitä en koskaan kuule esitettävän on, yksinkertaisesti, “Mitä on hyvä työ?”. Toinen kysymys, jota voisi olla pohtia “Miksi ihmiset tulisivat tekemään töitä juuri tässä työpaikassa?”. Tuossa onkin sulle pari hyvää tärppiä. Kysy itseltäsi nuo kysymykset. Esitä ne myös johtoryhmällesi. Mitä on hyvä työ, ja miksi ihmiset tulisivat tekemään töitä juuri sinun työpaikassasi. Mikä tekee työstä enemmän kuin työn? Mikä tuo ihmisen läsnäolevaksi ja antaa hänelle täyttymyksen tekemisestään?

Todettakoon vielä tämän osion lopuksi että HR-viestijöiden tuottamalla pöhinällä tietenkin pyritään rakentamaan positiivista ilmapiiriä. Voidaankin neuropsykologian tieteenalan eväin todeta että positiiviset virikkeet ylläpitävät dopaminergistä järjestelmää ja vireystilaa, mutta yhtäaikaisesti samat neuropsykologiset tieteet kertovat meille ihmisen siedättyvän virikkeisiin, jolloin tarvitaan aina vaan voimakkaampia ja voimakkaampia virikkeitä vireystilan ylläpitämiseksi. Liian pitkälle mennessään pöhinä on myös painostavaa ja ihminen pyrkii pyristelemään siitä irti. On hyvin monta tapaa jolla pöhinä nujertaa itse tarkoituksensa. Erittäin hyvä kysymys on miten positiivinen kierre pystytään ylläpitämään sen menemättä liiallisuuksiin, ja tähän on itse asiassa olemassa vastaus. Kyse on palkintojen ja etujen aikatauluttamisesta, josta tiedät lisää laittamalla Googleen schedules of reinforcement in psychology, tai soita mulle ja mä kerron sulle enemmän.

—

Viimeinen osuus podcastista lähtee nyt. Mä kirjoittelin tätä käsikirjoitusta aika pitkään. Jotkut asiat tuntui jo vanhentuneelta kun sain ne paperille; toiset vain jatkoivat laajenemistaan selvitystyön myötä. Kirjoittaminen tuntui ajoittain varsin raskaalta, sillä tämä jakso sisältää ajatuksia kärsimyksestä, psykopatiasta ja orjuudesta eikä se oikein esitä kaikkia ihmisiä positiivisessa valossa. Mutta ajatuksia on mahdotonta reflektoida ilman että välillä törmää epämiellyttäviin pohdintoihin. Tai, no, voihan epämiellyttäviä ajatuksiaan aina paeta, mutta tällaista kutsutaan eskapismiksi. Jäin kyselemään itseltäni että kannattaako tämä teksti purkittaa ja laittaa eetteriin, nimittäin saattaa olla että joku kokee itsensä hieman loukatuksi tästä roastaamisesta, mutta asian päätti eräs tekijä joka pännii suuresti. Viittasin aiemmin tässä podcastissa Työelämätiedon Miten Voit? -gallupin tuloksiin, jonka mukaan yli puolet työntekijöistä kokee vakavaa työuupumusta. Miettikää sitä kaikkea hukkaan heitettyä tuotantopotentiaalia ja ihmisten hyvinvointia, joka olisi voitu saavuttaa sillä että ihmiset olisivat pystyneet osallistumaan työelämään virkeinä ja hyvinvoivina, puhumattakaan väsymyksen haitallisista vaikutuksista kunkin henkilökohtaiseen elämään ja terveyteen.

Harvalla on pokkaa oikeasti tehdä asioille jotain. On enemmän kuin ärsyttävää että tällaisen asian vaan annetaan hymyhuulinaamioiden takaa jatkua. Henkilöstötyössä kulutetaan valtavasti enemmän aikaa somepostausten tekemiseen ja työpaikan aamupalan esittelemiseen kuin tieteen käyttämiseen vapauttaakseen ihmisiä kokemastaan kärsimyksestä. Tämä PR-työ onkin sitä hankinta-asiantuntijuutta, jolla pyritään keräämään ihmisresursseja. Keskimäärin joka toinen työntekijä kuitenkin sinunkin työpaikallasi kokee vakavaa uupumusta, ja tämä asia ei ole läheskään aina työpaikalla näkyvä. Tämä vaikuttaa joltakin, joka pyritään kaikin keinoin lakaisemaan maton alle. Mielestäni ihmiset ansaitsevat tehdä työtä hyvillä mielin ja saada siitä elämiseen riittävä palkka, mutta nähdäkseni useat erinäiset kehityssuunnat uhkaavat tätä. Omakohtainen kokemukseni on että on helpompaa potkia asioita eteenpäin kuin vain katsoa lamaantuneena vierestä. Pragmaattisena reuna-autistina en myöskään tee muulla kuin totuudella oikeastaan mitään, joten on sinänsä aika selvää, että maailman rakentuneisuus vieraannuttavaksi ja pahoinvointia luovaksi kulissiksi on mielestäni perseestä. Voitaisiin sanoa tämän kerronnan takana olevan katarsistisia ja hedonistisia syitä.

Onnekseni mieltäni lämmittää muutamat harvat uutisotsikot siitä, kuinka työajan lyhennys on kasvattanut työhyvinvointia, tuottavuutta, työelämän ja vapaa-ajan tasapainoa sekä tuottaneet jopa säästöjä. Tämähän on silkkaa, puhdasta liikevoittoa, mutta nämä toimijat ovat silti yksittäistapauksia. Näyttää siltä, että tällainen tieto ei tartu ja työelämä on suuressa mittakaavassa muuntautumiskyvytön. Tai kuten aiemmassa podcast-jaksossa todettua, ehkä muutoksia ei vaan oikeasti haluta.

Tässä kirjoittamisen lomassa, joulukuun alkupuoliskolla, tuli esiin melko mielenkiintoinen tilastohavainto. Tämä saattaa olla jo hevonen, jota on jo jossain hakattu muutaman kerran, mutta tämä hevonen on silti hakkaamisen arvoinen nimittäin kyseessä on suurin eksistentiaalinen uhka suomalaiselle yhteiskunnalle ja hyvinnoinnille. Pistän tähän ruudulle muutamia statistiikkoja, joten jos kuuntelet Youtubesta etkä Spotifysta niin kannattaa kattoa.

Sisältäen pientä ironiaa itse Etlan Aki Kangasharju nosti esiin että vuodesta 2008 vuoteen 2022, siis viimeisten 15 vuoden aikajakson yli, bruttokansantuotteen nousu per asukas on ollut vaatimattomat 0,2 prosenttia. Ilman asuntotuloa bruttokansantuote per capita on viidentoista vuoden aikana laskenut 0,1 prosenttia. Kangasharju epäonnistui kertomaan, onko inflaation vaikutus leivottu sisään näihin lukuihin. Mikäli nämä luvut pitää vielä inflaatiokorjata voidaan todeta että jossain mättää aika pahasti.

No, esiin nousee kysymyksiä. Bruttokansantuote henkilöä kohden ei ole kasvanut, joten ollaanko tehty viimeiset 15 vuotta töitä turhaan? Mihin tänä aikana rakennettu infra ja kehitetty teknologia on kadonnut? Eikö infrastruktuurin ja teknologian kehityksen pitäisi näkyä kasvavana tuottavuutena? Kenen taskuun infran ja teknologian kehityksestä koitunut tuottavuuden kasvu menee? Onko vastuussa työntekijät vai johtajat, ja mitä asialle pitäisi tehdä? Kangasharjun esittämä statistiikka kertoo myös tehtyjen työtuntien laskeneen, joka ensisilmäykseltä kalskahtaa siltä että ihmiset olisivat laiskistuneet, mutta tosiassa työtä on Suomessa jatkuvasti vaan vähemmän.

Juuri nyt mennään vielä pidempiaikaisessa, useiden vuosikymmenien tarkastelujaksossa bruttokansantuotteen kehityksessä sen kriittisen rajan yli että BKT per capita kääntyy supistumaan kasvamisen sijaan, ja tässä kehityssuunnassa töitä ei nykyisillä ehdoilla pysty olemaan tulevaisuudessa enemmän. Työ tulee olemaan enenevässä määrin epätyypillistä työtä, kuten osa-aika-, määräaika-, nollatunti- ja vuokratyötä, eli työtä heikommilla työehdoilla. Säännölliset, hyväpalkkaiset työt häviävät ja niiden tilalle tulee epävakaita työsuhteita, ja kyllä, tämä saattaa tarkoittaa myös sinun säännöllisen työsuhteesi loppumista. Ihmiset kovin ihmettelevät miksi niin monet suuntaavat influenssereiksi ja tekemään OnlyFansia, ja, no, vastaus löytyy siitä, että tulevaisuuden turvaavia, järkevästi palkattuja töitä ei vaan yksinkertaisesti ole kaikille.

Kuulen jo jonkun viisastelevan että työmarkkinoiden kehityssuunta johtuu Suomen heikosta kansainvälisestä kilpailukyvystä. Tähän tyrkytetään lääkkeeksi sitä että hirtetään duunarit munista kattoon ja syyllistetään loput työtä vieroksuviksi sosiaalipummeiksi. Sen sijaan että lopetettaisiin jo romahduspisteessä olevan duunarin kyykyttäminen, missään nimessä julkisten kustannusten leikkaamiseksi ja veropohjan parantamiseksi ei tehdä typerien poliittisen päätösten kumoamista, esimerkiksi Helsinki-Turku-junahankkeen tai taannoisen sotevyyhtiin kuuluvan yksityistämisjärjestelyn takaisinvetoa. Juuri tällä hetkellä jotta julkinen hoito saadaan aikaiseksi joudutaan esimerkiksi ostamaan silmälääkäreitä henkilöstöpalveluilta nuppihintaan sata tonnia per kuukausi. Melko kallista, ja heh, kyllä, henkilöstöpalveluilta, ironia on herkullinen. Ainoat takaisinvedot ovat hyvinvointialuetasolla, ei valtakunnallisella tasolla. Tämä yksi esiinnostettu esimerkki silmälääkäreistä on tietenkin vain jäävuoren huippu, ei pidä unohtaa hoitajia ja muita ostopalveluita, joita ostetaan hyvinvointialueille pilvin pimein. Nyt sitten ihmetellään miksi kirstun pohja näkyy kun terveyspalveluita ei enää tuota tahot joiden tehtävä on saada ne sotepalvelut aikaiseksi, vaan sotepalvelut hankitaan tahoilta joiden tehtävä on maksimoida tuotot omistajilleen. Tämä pätee myös kaikenlaisiin junaratahankkeisiin, ei infrastruktuuria rakentavat yritykset ole mitään hyväntekeväisyysjärjestöjä, vaan yhtiöitä, jotka pyrkivät maksimoimaan tuottonsa ja joilla on motiivi lobata poliittista päätöksentekoa ja vaikuttaa siihen, mitä sinun verorahoillasi tehdään.

Lisään vielä yhden pellen soten yksityistämissirkukseen lyömällä pöytään erään hauskan esimerkin vanhusten hoitopuolelta: olet ehkä unohtanut mitä eräs vanhustenhoitoon profiloitunut yritys Esperi Care sekoili muutama vuosi sitten. Pienellä googlaamisella pääset lukemaan näitä surkuhupaisia hoitolaiminlyöntejä. Verkosta löytyvien Esperi Caren markkinointilätinöiden mukaan yritys tekee kaikkensa vastuullisen ja ihmisläheisen vanhushoitotyön eteen, mutta todellisuus olikin että vanhuksia jätettiin nälkiintymään ja liikuntarajoitteiset kaatuneina lattioille makaamaan. Tällaista laadukasta hoitotyötä siis saat kun sotepalvelut yksityistetään ja, koska nämä ovat voittoa tavoittelevia yrityksiä, erityiskiitokseksi pulitat vielä firmojen katteet päälle. Lopulta tässä sirkuskiertueessa kävi niin että Esperi Care romahti massiivisten velkojensa johdosta velkojiensa omistukseen. Saisko pienet aplodit sille kuinka hienosti meni, ja toiset aplodit sille kuinka nopeasti tämä koko kusetus kaikilta unohtui.

Nykyään tuon vanhustenhuollon menestystarinan omistaa suurimmalta osin sijoitusyhtiö Triton Partners, joka sijaitsee Jerseyn saarien veroparatiisissa. Veroja Suomeen, tai mihinkään muuallekaan, Triton Partners ei ihan hirveästi maksele. Tritonin etusivulla on juuri nyt prameasti esillä raportti siitä, kuinka “vastuullisesti” sijoitetaan veteen. Tämä raportti on eräänlainen propagandapamfletti, jolla valkopestään vesivarantojen yhtiöittämistä ja “luodaan arvoa” samalla tavoin kuin vanhusten laiminlyönn… siis vanhusten hoidon kehittämisellä Esperi Care “loi vastuullisesti arvoa”. Saatat tällaisen arvonluontivalkopesun johdosta jonain päivänä maksella Suomen pohjavesistä pumpatusta hanavedestäsi pulloveden hintaa Nestlélle ja Jerseyn saarilla sijaitseville pääomasijoittajille, ja mikäli tällainen ei vaikuta ihan hirveän mukavalta kehityssuunnalta suosittelen vaikka rupeamaan vesioikeusaktivistiksi. Voidaan sitten yhdessä pitää vaikka vesiaktivismi-ilta ja juoda yhdessä vettä. Kannattaa myös katsoa linkkaamani erinomainen dokumentti veden yksityistämisestä.

Nämä edelliset yhtiöittämisesimerkit kuvastavat hienosti miten yksityistämisestä on aiheutunut tappioita hyvinvoinnille ja yhteiskunnalle, eikä kyse ole ainoastaan sotepalveluiden yksityistämisestä, vaan myöskin infrastruktuurista ja luonnonvaroista. Yksityistämisen kannattajat teeskentelevät että julkisten palveluiden yksityistäminen johtaa parempiin ja kustannustehokkaampiin lopputuloksiin, mutta näin ei yksinkertaisesti ole käynyt. Uskomukseni on, että tuottavuutta tai hyvinvointia ei näissä yhtälöissä alunperin edes haluttu lisätä: operatiiviset silmänkääntötemput ja pörssiyhtiöille mahdollinen finanssikeinottelu ovat vaan rahallisesti tuottavampaa kuin palveluiden kehittäminen. Hyvinvoinnin lisääminen oli vain sivuseikka, tärkeämpää oli päästä hillotolppaan kiinni.

Tuottavuuden kasvulla, työpaikkojen lisäämisellä ja kansallisen kyvykkyyden vahvistamisella ei voida väittää olevan oikeastaan mitään merkitystä etenkään ulkomaiselle pääomalle. Eivätkä globaalit pääomasijoittajat koskaan olleetkaan suomalaisten kansallisesta kyvykkyydestä kiinnostuneita. Pääomasijoittajat tulivat tänne keräämään helpot rahat pois, eli luomaan arvoa. Toisin sanoen siis tulivat muuntamaan Suomessa sijaitsevan henkilötyövoiman ja fyysiset resurssit itselleen numeroksi pankkitilille. Se, missä mittakaavassa ja aikaraameissa tämä arvon luonti, tämä henkilötyövoiman ja fyysisten resurssien muuntaminen, tapahtuu on kiinni siitä, kuinka ystävällistä politiikkaa ja lainsäädäntöä tehdään ulkomaita päin. Ja kaikesta päätellen meille on nyt tulossa presidentti, joka on luvannut Suomen avautuvan maailmalle. Käytännön esimerkki tällaisesta maailmalle avautumisesta, ja ystävällisestä lainsäädännöstä ja politiikasta, on muutaman vuoden takainen TTIP-sopimus, joka toteutuessaan olisi antanut valtavan suurta vaikutusvaltaa kansainvälisille konserneille puuttua EU:n valtioiden toimintaan, sekä antanut mahdollisuuksia kansainvälisille konserneille haastaa EU:n valtioita oikeuteen. Esimerkiksi julkiset hankinnat olisi täytynyt tasavertaisesti avata Yhdysvaltalaisille tarjoajille, ja tämä on sellainen matopurkki jota ei edes kannata kuvitella avaavansa.

No, talouden kansainvälistymisellä on tiettyjä seuraamuksia. Pörssiyhtiöille ja konserneille mahdollisen finanssikeinottelun johdosta merkittävä osuus Suomessa kierrossa olevasta rahasta valuu täältä pois. Jättiyhtiöiden sisäinen kauppa ja siirtohinnoittelu mahdollistaa veronkierron. Varallisuuden kadotessa Suomesta varallisuutta jää enenevissä määrin ainoastaan vaikutusvaltaisten tahojen näppeihin, ja jatkuvasti pienempi osuus tuottavuudesta jakautuu työstä saatavan korvauksen muodossa suomalaisten kansalaisten hyvinvoinniksi. Tästä kehityksestä johtuen ihmisten kyvykkyys kuluttaa tuotteet ja palvelut heikkenee, mutta toisaalta, koska ihmisten tuottavuus on jo niin korkealla tasolla, täystyöllisyys johtaisi valtavan suureen ylituotantoon, jota ei sitäkään järkevästi pystytä kuluttamaan.

Joka tapauksessa bruttokansantuote päätä kohti laskee, joka vastaa kulutuksen vähenemistä, jolloin yritykset saavat vähemmän tuloja. Koska kulutuksen vähentyessä yritykset eivät saa tuloja, ne eivät voi maksaa palkkaa, jolloin kulutus edelleen vähenee, joka johtaa yritysten tulojen katoamiseen, jolloin ne voivat maksaa vähemmän palkkaa, ja niin edelleen. Tämä kulutuskyvyn heikkeneminen on käytännössä talouden kuolonspiraali. Etlan Kangasharju siis tarjoaisi lääkkeeksi tähän sitä, että ihmiset tekisivät töitä ilman kunnon palkkaa, mutta tämähän ei alkuunkaan ratkaise ongelman juurisyytä, joka on ihmisten kulutuskyvykkyyden heikkous.

Lopulta talous hirttää kiinni kun suuryhtiöiden finanssikeinottelu imee liiketoimintaa voitelevan pääoman veroparatiiseihin ja tileilleen makaamaan. Yritykset joutuvat laskevan kulutuksen kuolonspiraaliin tai myydään pilkkahintaan ulkomaiselle pääomalle, ja jatkuvasti enenevä määrä kansasta luisuu epäsäännöllisen nollatuntipaskatyön loukkoon niihin harvoihin ulkomaisen pääoman hallitsemiin firmoihin. Tämä kilpajuoksu pohjalle on erittäin huolestuttava kehityssuunta. Ihmiset menettäessään mahdollisuuden elantoon menettävät toivonsa tulevaisuuteen, jolloin he luovuttavat tai organisoituvat vastaliikehdinnäksi. Vastakkaisiin ääriryhmittymiin organisoituessaan tämä kansa vajoaa sisäpoliittiseen sekasortoon, jolloin meidän niskaan kerääntyy enenevissä määrin ulkopoliittisia voimia. Tällöin pala kerrallaan Suomi menettää taloudellista ja hallinnollista itsenäisyyttään, joka käy Suomen kansalle erittäin kalliiksi.

Tarvittaisiin jonkinlaisia ratkaisuja. Miten tällainen pystytään estämään? Ihmisten toimeentulon kehitys ja luottamus tulevaisuuteen on turvattava. Globaalin pääoman vaikutusvallan rajoittaminen on epätodennäköinen ratkaisu, sillä ulkomaista pääomaa on käytännössä rajattomasti, ja täten sen lobbauspohjainen vaikutusvalta on myös liki rajaton. Ensisijaiseksi ratkaisuksi ehdotan samaa kuin edellisessä podcast-jaksossa, eli luoda suomalaisessa omistuksessa olevia innovaatioita, joilla pystytään luomaan varallisuutta ja työn palkintojen kautta laajasti leviävää hyvinvointia. On luotava jotain, joka vetää maailmanlaajuisesti laajamittaisesti ihmisiä puoleensa. Kritisoin uusiokäyttöteknologiaa, sillä se ei vastaa kysymykseen siitä, että miksi muut maat haluaisivat meidän jalostettuja jätteitämme kun heillä on jo omansa. Toisekseen suomalaisten kulutus on suhteellisen pientä, joten kierrätystuotteidenkin määrä jää pieneksi. Jätteitä ei kannata tänne syrjäiseen kolkkaan jalostettavaksi tuoda huonojen logistiikkayhteyksien vuoksi ja kierrätystuotteilla on matala viennin luksuspotentiaali. Uusiokäyttöteknologia voi pelastaa ympäristön, muttei Suomen taloutta, ja mitä tulee massatuotantoon, muut maat pystyvät siihen edullisemmin ja paremmilla logistiikkayhteyksillä, ja tämä ei tule muuttumaan.

Suomessa voidaan kilpailla luksustuotteiden viennillä, sillä muiden maiden talouden kasvaessa luksustuotteiden kysyntä kasvaa. Suomalaiset voivat myös kilpailla korkean tason teknologialla, mutta erittäin hyvä kysymys kuitenkin on että kuka haluaisi perustaa innovatiivisen teknologiayrityksensä juuri Suomeen. Nokia oli tällainen innovoiva tekijä, mutta ne ajat ovat jo ohi. Meillä Suomessa on myös ihan kunnioitettava määrä auto- ja konepajateollisuutta sekä maailmankuuluja muotoilijoita. Oltaisiin voitu vaikkapa luoda suomalainen henkilöautomerkki, jolla olisi ollut vuosien varrella runsaasti vientipotentiaalia. Mutta ei luotu. Jäätiin käsien päälle istumaan ja henkilöautomerkki jäi haaveeksi. Ollaan urauduttu tekemään samoja asioita kerta toisensa jälkeen sen sijaan että uskallettaisiin ottaa riskejä ja luoda jotain uutta. No, onneksi esimerkiksi kotimainen kvanttitietokoneiden kehitystyö on valonpilkahdus innovaatiorisukasassa, sekä tiedän täällä tuotettavan hyvin kehittynyttä avaruusteknologiaa, mutta jostain syystä nämä asiat harvoin ylittävät uutiskynnyksen.

Tosiasiassa tämän päivän kotimainen innovointi on pitkälti keskittynyt siihen, että laitetaan ihmiset tuijottamaan ruutua. Ollaan tehty kännykkäpelejä. Ja erinäisiä alustasovelluksia. Johtavatko nämä oikeasti parempaan elämään? Alustapalveluiden näennäinen menestys perustuu välistävetoon, esimerkiksi ruoan kotiinkuljetuksen alustapalvelu Wolt ottaa kolmen kymmenen prosentin komission annosten hinnasta. Kuka tämän kolmen kymmenen prosentin komission maksaa? Asiakas, eli sinä. Maksat myös paikan päällä syödessä korotuksen listahinnassa, nimittäin alustapalveluiden sopimusehdot vaativat että ravintolan hinnat ovat samat kaikkialla. Alustapalvelut näin ikään kuin omistavat osan sopimuskumppaniravintoloiden tuotoista, mutta alustapalveluiden ei tarvitse omistaa itse ravintolaa. Alustapalvelun ei tarvitse tuottaa tuotteita tai palveluja, eikä omistaa toimitiloja, eikä osallistua liiketoimintaan liittyviin riskeihin, mutta silti ne omistavat reilun siivun tuotosta.

Hauskana bonuksena melko poikkeuksetta nämä alustapalvelut tuottavat vuosi toisensa jälkeen massiivisia tappioita. Tämä kuulostaa kuplalta, etenkin kun otetaan huomioon etteivät nämä alustafirmat omista oikeastaan mitään ja täten osakearvo on kovin hataralla pohjalla. Kuplan puhkeamisesta seuraava dominomainen alustapalveluiden romahtaminen tulee olemaan melkoinen. Loppulaskun varmaan kerää tuulipukusijoittajat, jotka hiljalleen haalivat itselleen näitä lappuja pörssistä, mutta on myös täysin mahdollista, että alustapalvelut konsolidoituvat ja monopolisoituvat konserniomistajien alle, joka lisää suurpääoman vaikutusvaltaa, jota on hankala rajoittaa lainsäädännöllä. Pohjimmainen intressi suurpääomalla alustasovelluksiin lienee se, että alustasovellusten ja niiden solmimien yhteistyösopimusten kautta ne saavat vaikutusvaltaa suureen määrään hajautetusti tuotettuja palveluita. Alustapalveluiden kautta siis jatkuvasti suurempi osa yhteiskunnan palveluista siirtyy suurpääoman vaikutusvallan alaiseksi.

Oikeiden innovaatioiden luominen oli siis ensimmäinen vaihtoehto luoda ihmisille uskoa tulevaisuuteensa. Voidaan teeskennellä että alustapalveluiden sinun taskullesi tuleminen ja välistävetäminen on innovoivaa, mutta oikeasti se ei sitä ole. Toinen lääke tulevaisuususkon luomiseen on turvata ihmisten toimeentulo, joka kannustaa ihmisiä ottamaan vastaan töitä joustavilla ehdoilla, sivistämään itseään nostaakseen yhteiskunnan tasoa sekä opiskelemaan nopeassa muutoksessa olevien työmarkkinoiden vaatimia taitoja. Jotta ihmiset kokisivat toimeentulonsa turvatuksi ja pystyvänsä joustavasti tarttumaan erilaisiin mahdollisuuksiin, käytännössä tarvitaan perustulojärjestelmän toteuttaminen, joka ei rankaise yritteliäisyydestä. Valtion tulisi tehdä kaikkensa estääkseen epävakautta sekä edistää kansalaistensa mahdollisuuksia tasavertaisesti kehittää sivistyneisyyttään ja kompetenssiaan, jolloin heillä on mahdollisuus saavuttaa suurin mahdollinen kehittyneisyyden tila sekä vapaus henkisistä ja materiaalisista rajoitteista. Tämä ei suoraan tarkoita mahdollisuuksia yltäkylläiseen kuluttamiseen, vaan yltäkylläisiä mahdollisuuksia tuottaa henkilökohtaista ja yhteiskunnallista kehitystä.

Päinvastainen päätöksentekotapa on tietenkin kasvattaa epävakautta ja heikentää ihmisten kehittyneisyyttä, mutta miksi kukaan päätöksentekijä tekisi näin? No, monien asioiden kysyntä kasvaa epävakaudesta ja luokkaeroista johtuvien jännitteiden myötä, ja näistä jännitteistä ja kysynnästä voidaan louhia arvoa. Tällaisessa asetelmassa on todennäköisesti arvoa etsivien tahojen näkökulmasta tärkeää se, kuinka suurta epätasa-arvoa ja jännitteitä pystytään ylläpitämään ilman että yhteiskunnallinen järjestys romahtaa. Tämä on melko lailla anarkokapitalistinen lähestymistapa, myöskin limittyen Thatcherismiin, joka pyrkii minimoimaan valtion väliintulon liiketoimintaan. Sisäpoliittista epävakautta lisääviä päätöksiä hallitus on juuri nyt tekemässä purkamalla työehtosopimusten sitoumuksia sekä lakko-oikeuksia, myöskin samalla hankaloittaen työttömien mahdollisuuksia ottaa joustavasti työtä vastaan. Toimien väitetään parantavan työmarkkinoita ja lisäävän täysiaikaisia työsuhteita, mutta en ole kuitenkaan nähnyt yhtäkään vakuuttavaa selitystä siitä miten hallituksen toimet saisivat yritykset tarjoamaan lisää täysiaikaisia työpaikkoja.

Todellinen tarkoitusperä on kuitenkin luettavissa rivien välistä: hallituksen tavoite on todennäköisesti painostaa ihmisiä ottamaan vastaan töitä heikommilla työehdoilla ja heikommalla palkalla. Tämä taasen heikentää ihmisten kyvykkyyttä kuluttaa yritysten tuottamat tuotteet ja palvelut, jolloin päästään takaisin sinne yritysten kuolonspiraaliin. Joku viisastelija muistaa kulutuskyvykkyyden yhteydessä mainita hallituksen kaavailemat ansiotulon veronkevennykset, mutta samalla unohtaa että työsuojan heikentyessä työsopimuksia tullaan työntämään jätemyllyyn ja ihmiset löytävät itsensä heikentyneestä elämäntilanteesta. Tällöin eivät minkään suuruiset verokevennykset lämmitä työntekijän mieltä taikka kasvata valtion kirstua.

Työpoliittisesti painostavat toimet eivät tietenkään tee mitään nostaakseen sisäpoliittista vakautta tai kenenkään työmotivaatiota. Päinvastoin, aika suuressa osassa työtä kun ei ole mitään itseisarvoisesti motivoivaa, vaan työntekijää motivoi ainoastaan välinearvo eli rahallinen korvaus. Tulevien työsopimusneuvottelujen kautta valta-asemasta nauttijat, eli suuryritysten johtajat, eliminoivat työpaikkoja sekä allokoivat enemmän rahaa itselleen ja vähemmän työntekijöille, kuten kasvavat tuloerot meille osoittavat. Isolle osalle ihmisistä ei ole kovinkaan mielekästä osallistua järjestelyyn, johon panostamisella ei ole mitään tekemistä sen kanssa että mikään tulevaisuudessa tulisi paranemaan. Kuva tulevaisuudesta on täysin epämotivoiva.

Apatia on kuitenkin hieman huono tapa suhtautua tilanteeseen. Jos et käy töissä ja veronkantoa ei muodostu Suomi ei pysty maksamaan takaisin maailmanmarkkinoilta ottamiaan lainoja, ja tällöin Suomen kansallisomaisuutta tullaan pakkomyymään pilkkahintaan. Globaali suurpääoma on tietysti avuliaasti auttamassa meitä ottamalla tätä kansallisomaisuutta haltuunsa. Onneksi on olemassa tuollaisia mukavia veijareita, jotka hyvää hyvyyttään huolivat järvet, metsät ja kerryttämäsi omaisuuden kun kolmesta burgerinflippailu- ja makukahvin tarjoiluduunistasi huolimatta et saa raavittua kasaan elämiseen riittävää palkkaa. Tämä saattaa kuulostaa hieman ikävältä, mutta onhan tilanne kuitenkin sinun omaa syytäsi, Suomessa kun ei ole korruptiota ja edustuksellinen demokratia toimii täydellisesti. On siis hallitukselta täysin oikeutettua päivästä toiseen hakata duunaria, joka on ihan itse omalla äänestämisellään aiheuttanut tämän tilanteen. Ettäpä niin, mietippä sitä.

Jooh. Tämä oli tällä kertaa tässä. Onneksi olkoon kun jaksoit kuunnella tänne asti. Mikä saa ihmisen ajattelemaan tällaisia asioita? Tämä on erittäin hyvä kysymys. Kyse on varmaankin siitä, että ihmisillä on työn ja elämänsä suhteen tarpeita, jotka eivät tule täytetyksi. Tämän takana on systemaattisia ilmiöitä, joiden pohtiminen auttaa itseäni ja myös sinua ymmärtämään niitä. Mielelläni puhunkin sosiaalisesta infrastruktuurista, jonka heikko kehittyneisyys on mielestäni suurin este ihmiskunnan saavutuksille. Oma mielipiteeni on, että ollaan ajauduttu tappelemaan triviaalisesta hevonpaskasta ja tekemään kilpavarustelua työnantajien ja työntekijöiden välille, samalla kun Suomi pala palalta katoaa pysyvästi ulkomaisten omistajien taskuun. Nämä ovat eksistentiaalisia uhkia yhteiskunnan olemassaololle ja ihmisten kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille ja elämänrikkaudelle. Toivonko asioiden olevan toisin? Kyllä. Siksi kai teen mitä teen. Tekemiseni on myös brändin rakentamista. Brändin rakentaminen on erinäisten näkökulmien esiin tuomista, joihin muut voivat samaistua ja joita kohtaan he voivat tuntea empatiaa. Pakko vielä nostaa hattua Wikipediasta löytyneistä sisällissota-, feudalismi- ja siirtokunta-aikojen historiikeista, jotka ovat kirjoitettu erinomaisen puolueettomasti ja seikkaperäisesti. Tällainen arvolatautumaton kertominen oli esimerkillisesti toteutettu, tosin oma tekstini tietenkin on hyvinkin arvolatautunutta. Mutta toisaalta mun ei ole tarkoituskaan olla Wikipediakirjoittaja.

En tiedä milloin seuraava podcast-jakso tulee, on tässä vähän muuta tekemistä ja tällaisen rönsyilevän monologijärkäleen tuottaminen haukkaa aika merkittävästi aivokapasiteettia. Olen aiemmin puhunut siitä kuinka mentaalinen kapasiteetti on kuin nestettä kulhossa, ja podcastin käsikirjoituksen käsitteleminen mielessä on hyvin iso palikka, joka syö paljon tilavuutta siellä mentaalisen kapasiteetin kulhossa. Oli miten oli, tämänkertainen biisisuositus. Milloin olet viimeeksi kuunnellut sellaista kamarimusiikkiorkesteria kuin Rage Against the Machine? Laitappa soimaan kyseiseltä kokoonpanolta sellainen kappale kuin Know Your Enemy, ja kuuntele loppuun asti. Tämäkin poppoo ehti lopettamaan sillä välin kun pilkunviilaaminen venytti tämän jakson tekemistä. Harmi että oikea punk ja rock ovat päivä päivältä syvemmällä haudassa. Näillä puhein adios, toivotan sinne erittäin mukavaa päivänjatkoa. Hakkaa mennessäsi tykkäysnappia niin kuin se olisi sinulle velkaa.